…eli pieni tarina siitä, kuinka pahvimukillinen tulikuumaa nestettä pelasti päiväni.
Suomi, tammikuu, miinus yksi päivä ennen niitä tulevia kunnon lumisadepakkasia. Ulkona sataa vain vettä, kaikki on mustaa ja harmaata ja nollassa ja kosteaa. Unohdan aamulla pipon ja käsineet kotiin, joten kuljen koko päivän huppu päässä ja kädet taskuissa, sormet tiukasti yhteen puristettuina taskun pohjalla. Tietysti kotiinpäin lähtiessä myöhästyn aavistuksen bussista, ja missatun vaihdon takia joudun nuokkumaan torilla lähes puoli tuntia. Graaaah.
Ajankuluksi suuntaan (ainoaan vielä aukiolevaan) kahvilaan, Robertsille, ja kas! Heillä on juuri tähän alakuloiseen mielentilaan sopiva överin yltäkylläinen kausijuoma: minttusuklaalla maustettu Cafe Mocha! Tilaan juoman soijamaidolla, koska pidän sen pähkinäisestä mausta suklaan seassa. Hintaa tulee lisää 60 senttiä, mutten jaksa harmistua. Viiden euron kahvissa ei lisähinta enää haittaa. Odottelen hetken sisällä, ja vastatehty juoma tuodaan minulle.
Astun ovesta ulos kuuman pahvimukiseni kanssa. Yllättäin, kävely tylyn toriparkkityömaan läpi ei enää tunnu läheskään niin kurjalta. Tihkusade ei yllä hupun alta kasvoille. Sormet lämpiävät polttavan purkin kyljessä, ja käsien sisäpinnasta säteilevän lämmön kontrasti kämmenselän kylmyyteen vie hetkeksi ajatukset jonnekin kauemmas, isompaan kaupunkiin. Istuskelen bussipysäkillä hiljaa itsekseni. Ympärillä on pimeää ja kaupungin keltaisenvioletit valot heijastuvat märkänä kiiltävistä mukulakivistä. Ohitse lipuu kasvottomia ihmisiä ja vääriä busseja matkalla toisiin kaupunginosiin, yksi pikavuoro Helsinkiin. Kuuma juoma polttaa kielenkärkeä kun kallistan mukia niin paljon, että itse kahvi pääsee kermavaahtokerroksen alta huulille. Nautin huppuni suojissa makeasta juomasta ja sen tuomasta lämmöstä ja yksityisyyden tunteesta.
