Vares Sheriffissä hikoillaan salakapakassa ja sammutetaan kelvollisesti dekkarinjanoa

Uusin Vares-elokuva Sheriffi täytti toiveet ja vähän päälle. Reilu kymppi on kuitenkin iso raha sekin, kun kyse on edelleen suhteellisen vaatimattomasta elokuvasta. Kotimaisesta kylläkin, mikä tietty voisi muuttaa asteikkoa lempeämpään suuntaan. Hollywood-tasoista ammattitaitoahan maamme elokuvatuotannossa tuntuu näkyvän varsin vähän.

Yhdeksännen Vares-elokuvan profiilista tulee mieleen Bad Luck Love-henkisyys, jollaisessa nautitaan päihteitä likaisissa varastotiloissa hikisten miesten ja muutaman naisen kesken.

Ensi-illan kolmannessa näytöksessä leffateatterin isoin sali ammotti tyhjyyttään eikä tästä voi epäilijöitä syyttää, jos on aiempia Vares-tuotoksia nähnyt. Täytyy kuitenkin lisätä, että itseni sai liikkeelle viimeaikainen dekkarinjanoni ja aiempien Vares-elokuvien käsikirjoituksiin luottaen tiesin tämän auttavan vaivaani. Joten ei muuta kuin elokuviin!

Juoni rakentuu kahden mökkiin kylmästi murhatun ihmisen ympärille, joiden murhia yksityisetsivä Jussi Vares lähtee totutusti selvittämään elimistön huutaessa armoa alkoholin käryiseltä elämältä. Ennen pitkää kuvioon tulevat Turun alamaailmaa hallitseva herrakerho ja heidän suhde murhiin, kuin myös varakas toimeksiantaja ja vähintäänkin henkilökohtaista ohjausta vailla oleva taiteilijaerakko.

Leffassa on ylilyöntejä odotetusti. Taiteilijan roolihahmosta ei jäänyt kuvaa oliko sen tarkoitus olla vitsi vai kuumotuselementti. Rikollishahmojen intromainen esittely on tyylille sopimatonta, jopa aluksi sekavaa, kun katsoja luulee hahmon brutaaliutta esiintuovaa väkivallantekoa meneillään olevaksi hetkeksi, mitä se ei sitten yllätykseksi ollutkaan. Esittelyt muutenkin vaikuttavat lähinnä tuotannon mutkien oikomiselta.

Luonnottoman voimakas hahmojen pisaramainen hikoilu näyttää liian kliiniseltä ja kiinnittää huomiota aivan liikaa. Kun tosimies hikoilee, hän ei anna hien pisaroitua ympäri rintakehää kuin aamukasteessa kylpevä kosteusvoidemainoksen mallikaunotar. Ja hikeähän elokuvassa myös piisaa. Penkeiltä poistuessa kuulin jonkun nuoren neidon ensimmäisen kommentin perustuvan nimenomaan hikoileviin miehiin.

Tapahtuma-aika sijoittuu kesään ja kolme viikkoa jatkuneisiin helteisiin, joten paidan totta kai pitääkin kastua. Kuitenkin perustelut sille jäävät varsin vaisuiksi. Auringon pitäisi olla voimakkaasti esillä ja sen pitäisi olla helkkarin polttava, piinaava ja parhaimmillaankin rasittava nilkki – samanlainen uhkatekijä kuin taustalla jännitteitä luova alamaailma – mutta sitä tuskin edes näkyy missään vaiheessa. Nyt Vareksen maailmassa on pelkkä hiki, joka vain virtaa solkenaan vaikka ihminen ei juo vettä, alkoholia kylläkin sen edestä.

Alkoholista päästäänkin sellaisiin häiritseviin tekijöihin kuten tuon tuosta silmille hyppiviin Kukko-olutmainoksiin. Joku raja pitäisi osata vetää tuotesijoittelullekin. Elokuvastahan tässä kuitenkin on pohjimmiltaan kyse, ei kokoillan mainoksesta, jonka nähdäkseen pitää vielä maksaa täysi hinta.

Toistossa ovat myös piinaavat unet, joista ei muuten aluksi ymmärrä onko niillä todellisuuspohjaa vai ovatko pelkkää mielikuvitusta. Samoin yksi hahmo ei oikein voi kaatua elokuvassa kahdesti tismalleen samalla tavalla. Onko toistossa kyse vahingosta vai onko sen tarkoitus olla jotenkin hauskaa, tai onko kenties käytössä jokin muunlainen elokuvallinen ilmaisu, jota en ymmärrä? En tiedä, mutta se on kömpelöä kaikissa tapauksissa.

Kaikesta edellä mainitusta tuotannollisesta kompastelusta huolimatta viihdyin kyllä koko puolitoistatuntisen ajan punaisessa pop corneilla kauttaaltaan suolatussa penkissäni. Pidempäänkin olisin jaksanut helposti.

Erityisen nautinnolliseksi osaksi elokuvaa osoittautuvat kuvauspaikkojen valinnat sekä lavasteet. Salakapakka vanhassa varastorakennuksessa on loistoidea. Leffassa on myös käytetty Suomen Kaunein Koti-ehdokasta, sitä ilmeisestikin 2013 rakennettua betonitaloa, jos joku sattui näkemään viimeksi parisen viikkoa sitten TV:n ohi kävellessään. Murhapaikaksi valjastettu ränsistynyt talo taas on aivan liian ränsistynyt ollakseen kummankaan murhatun hahmon todellinen koti tai mökki. Yhteiskunnassa tuon tasoiset ihmiset eivät yleensä halua astua jalallaankaan vastaaviin taloihin, joissa maalit rapisevat ovenpielistä, rotat järsivät pöydänjalkoja ja seiniä peittävät karmeat julisteet ja valokuvat kuin 80-luvun ulkohuussista.

Lakonisesti sanotusti: ihan ok pätkä, ehkä paras Vares-sarjassa. Juoni toimii ainakin kiinnostavuutensa puolesta, joskin vähän enemmän joutuisi käsikirjoittaja viilaamaan yksityiskohtia keskivertoisen katsojan vakuuttaakseen. Näytteleleminen on totuttua suomalaista elokuvanäyttelyä uskottavampaa. Myös luonnottomana näyttelijänä joskus aiemmin pitämäni Jasper Pääkkönen vetää ihan kelvollisen suorituksen, kiitos siitä. Varsinkin Antti Reini kuuluu suosikkeihini kotimaisessa elokuva- ja TV-tuotannossa. Hyvä-ääninen mies. Samoin Jukka Puotilaa on ilo nähdä ruudulla.

Toki valkokangas tuo aina oman elementtinsä elokuvaan kaikkinensa, mahdollisesti myös tähän arvosteluun. En lähde elokuvaa haukkumaan. Sen sijaan dekkarielokuvan janoni on tyydytetty kotimaisella tuotteella ja olo on varsin kylläinen.

Kelmin Lumo

Kirjoittaja on kuvataiteilija, DJ ja web designer.

More Posts

Follow Me:
TwitterFacebook

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *