Ensin kummasteltiin Tampereen Patosillalta kadonneiden nk. lemmenlukkojen perään mediassa. Ilmeni, että One Love-niminen taiteilijaryhmä (Kaija Papu ja Antti Pussinen) oli irroittanut osan lukoista ja vienyt ne taidevalimoon sulatettavaksi yhdeksi kuutioksi. Tästä nousi käsittämätön poru. Kuutio on nähtävillä Pirkanmaan 5. triennaali-näyttelyssä Tampereen TR1-taidehallissa.
Ottaen huomioon, että lukon kiinnittäminen sillankaiteeseen on ele, joka symboloi rakkauden kestävyyttä, ei se kuitenkaan voi olla ikuista materiaalisena esineenä. Rakkaus on. Rakkaus ei katoa ihmiskunnasta koskaan. Rakkaus on meitä kaikkia yhdistävä voima. Näyttelyn kuraattori Veikko Halmetoja kertoo Aamulehdessä, että ”Teos pyrkii korostamaan, että rakkaus on universaali tunne, eikä se ole henkilöriippuvaista”. Niin ikään Kaija Papu ja Antti Pussinen kertovat tiedotteessaan, että ”Halusimme yhdistää lukot ja näin osoittaa kuinka ne ovat yhdessä voimakkaampia ja kestävämpiä kuin yksin”.
En osaa sanoa mitä tuoreeltaan vihitty pariskunta miettii lukkoa kiinnittäessään tai mikä heidän mielestään tämän eleen syvällisin olemus on. Se kuitenkin voidaan sanoa, että kyse on sosiaalisesta taiteesta, tai ainakin kaupunkitilan muokkaamisesta asukkaiden ehdoilla. Halutaan osallistua johonkin ja olla osa jotakin.
Toisaalta teko voidaan nähdä jopa hieman itsekkäänä rakkauden julistamisena aivan kuten meidän isovanhempamme ovat kaivertaneet puunrunkoon viestin. ”Meidän rakkaus on nyt ottanut haltuun tämän minimalistisen tilan tältä paikalta”. Onko lukon tarkoitus lopulta enemmänkin kuuluttaa omaa rakkautta kuin osallistua johonkin yhteiseen? Osallistuessaankin se osallistuu vain ryhmään, ei kokonaiseen yhteiskuntaan.
Joidenkin mielestä kiinnitetyt lukot kaiteessa muistuttavat meitä siitä, että rakkautta on yhä olemassa kylmässäkin maailmassa. Kuitenkin osa rakkauttaan osoittaneista tai muuten vain sivusta seuranneista ja taiteilijoiden tempauksesta närkästyneistä käänsi paatin rakkauden iloisessa ja tyynessä lammessa liplattelusta vihaiseen ja rumaan virtaan, joka nyt näkyy paatoksellisina keskusteluina valtamedian palstoilla. Jotkut tekivät jopa tappouhkauksia kuraattorille. Siispä mielelläni kyseenalaistan niiden lukkojen ilosanoman tästäkin syystä.
Samalla, kun lukko ripustetaan ja avain kadotetaan, tehdään ’ikuinen’ ero ryhmästä ”naimattomat” ja siirrytään julkisesti ryhmään ”avioituneet”. Missä naimattomat voivat käydä osoittamassa julkisesti oman arvonsa? Ei heidän tarvitse. Kenenkään ei tarvitse. Julkisen rakkauden symbolin tulisi olla kaikkien yhteinen.
Arvostan sen pariskunnan tekoa 80-luvun Unkarissa, joka keksi toteuttaa tämän symbolisen teon ensimmäistä kertaa. Sen jälkeen mallista on kehittynyt tapa. Korostan, että ei se minua häiritse. Sanon kuitenkin, että voisihan sitä keksiä vaikka jotakin omaperäisempääkin välillä – kilpailematta tietenkin.
”Mun lukko, mun rakkaus”, tuli ensimmäisenä mieleen, kun luin ensimmäistä näkemääni uutista närkästyneistä ihmisistä. Se oli otsikoitu osuvasti ”Tampereen rakastavaiset raivostuivat lemmenlukkojen sulattamisesta”. Jos raivostuu siitä, että joku kritisoi rakkauden osoitusta, jota välttämättä haluaa kuuluttaa ympäriinsä rummut päristen, ei taida olla kovin rakkausrikas ihminen. Se nyt on kuitenkin lopulta vain yksi hylätty lukko, ei siitä kannata ryhtyä vihaa pitämään, ’rakkauden välineestä’. Suuttuisiko rakkauden jumala Amor, jos tämän jousesta katkoisi jänteen? 🙂
Symbolinen teko on edelleen symbolinen teko
Mm. Helsingin Sanomien keskustelupalstalla on mietitty taiteilijoiden tempausta melkoisella energialla jonkinlaisena omaisuusrikoksena ja muutenkin nähdään rakkaudenosoitus materialistisena tekona. Rakkaushan ei ole millään tavalla materialistinen. Siihen vain on liitetty sormukset, häälahjat, hääkoristeet, lukot ja mitä kaikkea nyt vielä rahalla saa. Ja mielellään mitä enemmän rahaa sitä suurempaa on rakkaus. Todellista rakkautta ei minkään lukon turmeleminen, jos sen nyt sellaisena mieluummin näkee, pysty häiritsemään. Tässä asiassa ihmiset mielellään takertuvat materian menetykseen. Symbolinen teko kuitenkin on ja pysyy aina symbolisena tekona, on se lukko siellä enää jäljellä tai ei. Kun lukko painetaan kiinni ja avain heitetään jorpakkoon, tärkein on suoritettu ja voidaan vetää taas häämuistilistaan yksi viiva lisää. Symbolinen teko ei vaadi materiaa siitä todisteeksi. Miksi ihmeessä lukkoa enää suremaan, kun symboliarvo on täytetty ja edelleen voimassa?
Myöskään lukko ei ole tässäkään tapauksessa kadonnut minnekään. Se on symboliesineenä edelleen, mutta vain eri muodossa ja nyt entistäkin vahvempana, koska sillä on muita tukenaan. Herää vain kysymys, miksi sen pitäisi olla jokaisen nähtävissä yksittäisenä esineenä. Onneksi sentään osa ihmisistä on sitä mieltä, että olisi hienoa olla osa taideteosta. Sekös se vasta syvällistä ja romanttista onkin!
Sillä samalla näkymättömällä välineellä me KAIKKI täällä olemme sidottuja yhteen, rakkaudella. Miksi suotta erotella omia paikkoja siinä yhteisessä tilassa, niin rakkaudessa kuin kaupunkitilassakaan? Kaikki tämä on symbolista, koko sirkus. Kun jokin asia on järkyttänyt ihmisen mielenrauhaa, siitä vaaditaan joskus suorastaan sadistisiakin kostotoimia. Halataan toisella kädellä ja hakataan toisella. Se ei ole tosirakkautta.
Itsekin voisin osoittaa ja tehdä kunniaa nyt vaikkapa itserakkaudelleni yksinäni ottamalla jonkin senttitilan haltuun, mutta en näe siinäkään mitään ideaa. Sormusten kantamisessa, polttareista hääjuhliin jne. riittää tekoja kahden ihmisen välisen rakkauden osoittamiseksi muulle maailmalle. Onkin jännittävää, että tarkoituksella hukatun omaisuuden muuttaminen toiseen muotoon häiritsee nyt niin paljon ihmispareja sekä sivusta seuraajia.
Kuinka saatiin taas pikkuasiasta niin suuri poru ja aivan turhaan.
